Veteen piirretty viiva (elokuva)

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Veteen piirretty viiva
The Thin Red Line
Virallinen elokuvateatterijuliste
Virallinen elokuvateatterijuliste
Ohjaaja Terrence Malick
Käsikirjoittaja Terrence Malick
Perustuu James Jonesin romaaniin
Ohut punainen viiva
Tuottaja
Säveltäjä Hans Zimmer
Kuvaaja John Toll
Leikkaaja
Tuotantosuunnittelija Jack Fisk
Pääosat
Valmistustiedot
Valmistusmaa Yhdysvallat
Tuotantoyhtiö
Levittäjä InterCom
Netflix
Ensi-ilta
Kesto 171 minuuttia
Alkuperäiskieli englanti, japani, tok-pisin
Budjetti 52 000 000 dollaria
Tuotto 98 126 565 dollaria
Aiheesta muualla
IMDb
Elonet
AllMovie
Svensk Filmdatabas

Veteen piirretty viiva (engl. The Thin Red Line) on vuonna 1998 ensi-iltansa saanut eeppinen sotaelokuva, jonka on ohjannut Terrence Malick. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat Guadalcanalin taisteluun toisen maailmansodan aikana. Veteen piirretty viiva perustuu James Jonesin vuoden 1962 romaaniin Ohut punainen viiva, joka sovitettiin ensimmäisen kerran elokuvaksi jo vuonna 1964.

Veteen piirretty viiva merkitsi ohjaaja Terrence Malickin paluuta elokuvan pariin 20 vuoden tauon jälkeen. Hänen edellinen ohjauksensa ja käsikirjoituksensa oli Onnellisten aika vuodelta 1978. Malickia pidetään outona nerona ja poikkeuksellisena henkilönä yhdysvaltalaisessa elokuvamaailmassa.[1][2] Kun Malick palasi elokuvantekijäksi, suuri osa Hollywoodin tähtikaartista halusi mukaan hänen seuraavaan projektiinsa. Malick aloitti James Jonesin kirjan muokkaamisen käsikirjoitukseksi vuonna 1989, ja valtaisa kuvausprojekti käynnistyi Australiassa kahdeksan vuotta myöhemmin. Ennen kuin elokuva oli valmis, Malick oli eronnut vaimostaan ja katkaissut välit pitkäaikaisiin tuottajaystäviinsä.[3] Veteen piirretty viiva sai maailmanensi-iltansa joulupäivänä 1998. Se hävisi Yhdysvaltain elokuvateattereissa suosiossa toiselle saman vuoden sotaelokuvalle Pelastakaa sotamies Ryan, mutta menestyi hyvin Yhdysvaltain ulkopuolella, ja maailmanlaajuinen levikki nosti tuoton yli sen budjetin.[4] Lisäksi elokuva huomioitiin seitsemällä Oscar-ehdokkuudella.

Veteen piirretty viiva tunnetaan vaikeahkona elokuvana, sillä se sisältää lukuisia runollisia monologeja, joiden aikana elokuvan tapahtumat ovat niukkoja. Monologeissaan elokuvan sotilaat pohtivat filosofisia ja elämänkatsomuksellisia kysymyksiä. Pohdinnoissa on viittauksia etiikkaan ja niissä on myös Spinozalaisen panteismin piirteitä. Pohdintojen aikana valkokankaalla nähdään kauniita maisemia, luonnon yksityiskohtia; kasveja, elämiä ja puiden ja kasviston läpi siroutuvaa valoa. Filosofinen pohdinta ja luontodokumenttia muistuttavat, usein kultaisella leikkauksella kuvatut otokset ovat hyvin poikkeuksellista materiaalia sotaelokuvalle. Elokuvan kunnianhimoinen filosofinen sisältö selittyy ohjaaja Terrence Malickin taustan kautta: hän opiskeli ja opetti aikoinaan filosofiaa ja valmisteli myös siihen liittyvää väitöskirjaa, joka tosin jäi kesken.[5]

Elokuvan nimi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englanniksi elokuvan nimi on sama kuin Jonesin kirjalla: The Thin Red Line. Nimi (sananmukaisesti suom. ohut punainen viiva) viittaa alun perin Krimin sodassa vuonna 1854 käytyyn Balaklavan taisteluun, jossa brittien 93. jalkaväkirykmentti kukisti venäläisen husaariyksikön kahdella yhteislaukauksella. Punaisia univormuja käyttäneet britit, punatakit, asettuivat leveään, mutta ohueen linjaan käskynään pitää asemat tai kuolla. Ensimmäinen rivi ampui yhteislaukauksen, kun venäläiset olivat vielä vähän kauempana, mutta toisen rivin yhteislaukaus ammuttiin vasta venäläisten ehdittyä alle 50 metrin päähän. Venäläiset menettivät noin 200 miestä eli puolet yksiköstään, mutta britit, jotka eivät olleet hievahtaneetkaan paikaltaan, selvisivät ilman tappioita.

Vuoden 1854 taistelun aikalaiskuvauksissa käytettiin termiä thin red streak. Kirjallisuudessa käsitettä käytti muodossa thin red line ensimmäisenä William Howard Russell, teoksen The British Expedition to the Crimea vuoden 1877 laitoksessa:[6]

»The ground flew beneath their horses feet; gathering speed at every stride, they dashed on towards that thin red line tipped with steel.[7]»

Rudyard Kipling kirjoitti brittisotilaiden kunniaksi runon ”Tommy”, joka sisältää kohdan:

Robert Gibbin maalaus The Thin Red Line vuodelta 1881.

»Ovat huokeita asetakit, jotka untanne vartioi,
mutta vielä huokeammin niitä ivata, pilkata voi.
Jos sotilasparka juopuu, on ilonne melkoinen.
Ihan toista on marssilla olla kera täyden pakkauksen.
illä pirun Tommy, helkkarin Tommy, sinun onko selvänä pää?
Mutta ”ohut punainen urhojen linja”, kun rummut jyräjää,
kun rummut jyräjää, pojat, kun rummut jyräjää.
Niin, ”ohut punainen urhojen linja” kun rummut jyräjää.[8]»

Alkuteksti kuuluu näin:

»”Then it’s Tommy this, an’ Tommy that, an’ Tommy, ’ow’s yer soul?
But it’s ”Thin red line of ’eroes” when the drums begin to roll.”[9]»

Ohuesta punaisesta viivasta tuli käsite Brittiläisessä imperiumissa. Jones antaa kirjansa ensimmäisellä sivulla nimelle myös toisen ja kirjan sanoman kannalta suurimman merkityksen: hän kirjoittaa, että vanhan keskilännen sananparren mukaan ”vain ohut punainen viiva erottaa terveet mielettömistä”.

Kirjan suomenkielisessä painoksessa nimeen sisältyvä viittaus on säilytetty sellaisenaan, kuten on tehty myös vuonna 1964 tehdyn ensimmäisen elokuvaversion Ohut punainen viiva kohdalla. Terrence Malickin ohjaaman elokuvan suomenkielinen nimi Veteen piirretty viiva ei vastaa alkuperäistä käsitettä.

Guadalcanalin taistelu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Japanilaisen 2. divisioonan kaatuneita Guadalcanalilla.
Pääartikkeli: Guadalcanalin taistelu

Guadalcanal ja sitä ympäröivät saaret kuuluvat itäisiin Salomonsaariin Tyynellä valtamerellä. Guadalcanalin taistelu käytiin elokuusta 1942 helmikuulle 1943 toisessa maailmansodassa yhdysvaltalaisten ja japanilaisten välillä. Taistelua käytiin maalla, merellä ja ilmassa, ja se pitkittyi, kun kumpikin osapuoli pystyi raskaista tappioista huolimatta vahvistamaan jatkuvasti joukkojansa.[10]

Taisteluun osallistui 60 000 yhdysvaltalaista ja 36 000 japanilaista maajoukkojen sotilasta, useita sota- ja kuljetuslaivoja ja satoja lentokoneita.[11] Kummatkin puolet menettivät yli 600 lentokonetta ja noin 30 alusta. Maataisteluissa yhdysvaltalaisia kaatui yli 1 500 ja japanilaisia noin 25 000. Meri- ja ilmataistelut vaativat myös uhrinsa.[12] Taistelu merkitsi käännekohtaa sodassa. Japanilaiset kärsivät suuremmat tappiot ja menettivät laivaston lentäjien huippuyksikön. Tappio teki myös ison kolauksen Japanin toivoon Yhdysvaltain hyökkäyksen pysäyttämisestä. Yhdysvallat sai lisäksi saaresta stragisesti merkittävän lentotukikohdan.[13]

James Jones palveli Guadalcanalin taistelussa Yhdysvaltain armeijan 25. jalkaväkidivisioonassa. Jones haavoittui taistelussa ja kirjoitti myöhemmin kolme kirjaa, jotka liittyivät löyhästi hänen kokemuksiinsa Havaijilta, Guadalcanalilta sekä sotasairaalasta. Tunnetuin näistä on Täältä ikuisuuteen.[14]

Juoni

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Varoitus: Seuraava kirjoitus paljastaa yksityiskohtia juonesta.

Alku

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veteen piirretty viiva alkaa luontoelokuvalle tyypillisellä kohtauksella, jonka alussa krokotiili ryömii rantapenkalta tummavetiseen lampeen ja sukeltaa vihreän siitepölykerroksen peittämän pinnan alle.

Viidakkoa ja köynnöskasvien peittämiä puita esittelevän montaasin aikana sotamies Wittin (Jim Caviezel) kertojanääni pohdiskelee: Mikä on tämä sota luonnon sydämessä? Miksi luonto kamppailee itsensä kanssa? Maa mittelee meren kanssa? Onko luonnossa koston voima?

Kaksi yhdysvaltalaista sotilasta on karannut onnellista ja luonnonläheistä elämää viettävän melanesialaisen alkuasukasheimon pariin. He elävät osana heimoa, mutta todellisuus saavuttaa heidät yhdysvaltalaisen partioveneen muodossa. Toinen karkulaisista on sotamies Witt, yksi päähenkilöistä. Hän joutuu putkaan, ja komppanianvääpeli Welsh (Sean Penn) nuhtelee Wittiä rakastavasti kuin pahankurista lastaan kasvattava äiti. Keskustelusta käy ilmi myös ero puhujien luonteissa: Welsh on kylmä realisti, mutta Witt uskoo hyvyyteen ja toiseen, parempaan maailmaan.

Witt tunnustaa sellikaverilleen rakastavansa C-komppaniaa. Komppania on jalkaväen kiväärikomppania, joka on ahdettu joukkojenkuljetusaluksen ruumaan. Se on matkalla maihinnousuun Guadalcanalin saarelle, joka on strategisesti tärkeä kohde siellä olevan lentokentän vuoksi. C-komppanian miehet pohtivat elämäänsä ja sitä, miten tuleva maihinnousu vaikuttaisi heihin. Sotamies Bell, (Ben Chaplin) yksi päähenkilöistä, kertoo olleensa aikaisemmin upseerina pioneerijoukoissa, missä hän ei ollut nähnyt vaimoaan neljään kuukauteen. Bell oli eronnut pioneerijoukoista päästäkseen vaimonsa luokse, vaikka olikin tiennyt joutuvansa jossain vaiheessa värvätyksi uudelleen pelkkänä sotamiehenä.

Yläkannella pataljoonan komentaja Gordon Tall (Nick Nolte) keskustelee prikaatinkenraali Quintardin (John Travolta) kanssa. Tall halveksii itseään, mutta mielistelee nuorempaa Quintardia. Kenraali tekee hienovaraisesti selväksi, että Tallin ura on juuttunut niin paikoilleen, että tuleva taistelu voi olla tämän viimeinen mahdollisuus yletä kenraaliksi.

Maihinnousu ei kuitenkaan kohtaa vastustusta, sillä japanilaiset ovat sijoittaneet puolustusasemansa saaren sisäosiin. Kun komppania etenee sisämaahan, sotilaat kohtaavat satunnaisia vihjeitä sodan läsnäolosta. Selkein merkki on, kun he löytävät kaksi silvotun yhdysvaltalaisen sotavangin ruumista.

Taistelu kukkulasta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Taistelut alkavat, kun C-komppania etenee taktisesti tärkeille kukkuloille, jonne japanilaiset ovat kaivautuneet. Japanilaiset ovat piilossa bunkkereissaan tuulessa heiluvan korkean heinikon alla, ja on selvää, että heillä on etulyöntiasema hyökkääjään nähden. Komppania joutuu heti raskaaseen konekivääri- ja kranaatinheitintuleen ja kärsii tappioita edes näkemättä vihollista. Sotamies Tella (Kirk Acevedo) haavoittuu kuolettavasti ja jää huutamaan tuskissaan yhdysvaltalaisten ja japanilaisten väliin, kunnes kersantti Welsh käy lopettamassa Tellan kärsimykset antamalla hänelle yliannostuksen morfiinia. Korpraali Doll (Dash Mihok) riemastuu osuttuaan viholliseen ja on ylpeä saavutuksestaan, mutta pohtii samalla mielessään, onko tehnyt syntiä. Kersantti McCron (John Savage) menettää järkensä, koska hän jää ainoana henkiin 13 miehen ryhmästä, josta oli itse vastuussa.

Vihollistulessa C-komppania lamautuu paikoilleen. James Staros (Elias Koteas), joka on ollut kaksi ja puoli vuotta komppanianpäällikkönä, ei halua lähettää miehiä hyökkäykseen, joka hänen mielestään johtaisi varmaan tuhoon. Staros ajautuu radiokeskustelussa riitaan eversti Tallin kanssa, koska tämä haluaisi Starosin johtavan miehet suoraan rynnäkköön. Tall haluaa sotilaallista kunniaa ja on valmis uhraamaan alaisensa sen vuoksi. Hän haluaa toteuttaa käytännössä kaikki teoriat, jotka on oppinut upseerikouluissa. Tall päättää tarkastaa tilanteen henkilökohtaisesti. Kun hän saapuu paikalle, japanilaisten tulitus oli juuri vaimentunut huomattavasti, mikä saa Starosin varovaisuuden näyttämään hölmöltä. Sotamies Bell, joka uneksii vaimostaan (Miranda Otto) ja täydellisestä rakkaudestaan, on käynyt tiedustelemassa vihollisbunkkerin sijainnin. Tall kerää vapaaehtoisia suosikkinsa kapteeni Gaffin (John Cusack) johtamaan iskuryhmään, jonka tulee vallata kukkula.[15]

Iskuryhmän miehet kiipeävät kukkulalle, ja vaikka he ovat jännityksestä lähes lamautuneita, he pakottavat itsensä toimintaan lyhyen tykistötuki-iskun jälkeen. Nopeassa ja kiihkeässä taistelussa ryhmä onnistuu valtaamaan kukkulan. Eräs sotilas teloittaa kaksi vankia. Odotellessaan muiden saapumista sotilaat katselevat uteliaina vangiksi jääneitä turtia ja vapisevia japanilaisia. Kun Tall saapuu paikalle, Gaff pyytää miehille vettä ennen hyökkäyksen jatkamista, koska he eivät ole saaneet vesitäydennystä koko päivänä. Tall puhuu vain mitaleista ja vaatii joukkojaan etenemään; Gaffille hän kertoo operaation olevan elämänsä tilaisuus.

C-komppania kiinnittää pistimet ja kulkee sumuisen metsikön läpi lehtoon, jossa japanilaiset odottavat. Komppania käy voittoisan lähitaistelun ja saa vangiksi joukon väsyneitä japanilaisia. Witt kiertelee rauhoittamassa tilannetta ja vankeja ja pohtii: Tämä suuri pahuus. Mistä se tulee? Miten se livahti maailmaan? Mistä siemenestä, mistä juuresta se kasvoi? Kuka tätä tekee? Kuka meitä tappaa? Ryöstää meiltä elämän ja valon. Pitää meitä pilkkanaan näyttäen jotain, jota olisimme voineet tuntea. Hyödyttääkö tuhomme maapalloa? Auttaako se ruohoa kasvamaan tai aurinkoa paistamaan? Onko tämä pimeys sinussakin? Oletko käynyt tässä yön pimeydessä?

Sotamies Charlie Dale (Arie Verveen) kerää kultahampaita kaatuneilta samalla, kun muut katselevat näennäisen välinpitämättöminä japanilaisia, jotka itkevät häpeää ja kaatuneita tovereitaan. Tall vapauttaa Starosin komppanianpäällikkyydestä, koska pitää tätä liian pehmeänä, ja myöntää pataljoonalle viikon loman rintamalta.

Loma

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Staros saa kiitoksia miehiltään, koska hän oli pitänyt heidän puoliaan ja huolehtinut heistä. Staros kertoo heille pitäneensä heitä poikinaan. Miehet yrittävät nauttia lomasta, mutta osalle se on vain tyhjää aikaa, jolloin he kohtaavat itsensä ja tekonsa taistelussa. Vankeja kultahampaiden vuoksi tappanut Dale säikähtää itseään, kun muistikuvat tulvivat hänen mieleensä, ja jää itkemään sateeseen.

Bell ajattelee jatkuvasti vaimoaan, kunnes saa tältä kirjeen, jossa tämä pyytää eroa. Vaimo ei ole kestänyt yksinäisyyttä ja on rakastunut ilmavoimien kapteeniin. Witt vierailee uudelleen alkuasukkaiden kylässä, mutta tällä kertaa nämä suhtautuvat häneen pelokkaasti ja torjuen. Witt näkee kylässä merkkejä väkivallasta ja ymmärtää sodan muuttaneen sekä häntä että alkuasukkaita. Paluuta yhteiseen menneeseen aikaan ei ole.

Me olimme perhe. Kuinka se rikkoutui ja hajosi? Niin että olemme nyt kääntyneet toisiamme vastaan ja seisomme toistemme valon edessä. Kuinka hukkasimme sen hyvän, joka meille oli annettu? Päästimme sen livahtamaan tiehensä? Huolimattomasti siroteltuna. Mikä estää meitä ojentamasta kättämme? Koskettamasta kunniaa?

Kävellessään takaisin Witt kohtaa ystävänsä, joka on iloinen haavoittumisestaan, sillä hän pääsee takaisin kotiin. Wittin palatessa komppaniaan Welsh piikittelee häntä jälleen. Witt moittii Welshia vuorostaan siitä, että tämä on välillä ystävällinen ja välillä taas tekeytyy kylmäksi ja kovaksi. Welsh sanoo tuntevansa itsensä yksinäiseksi vain ihmisten seurassa ja ihmettelee, miten Witt jaksaa uskoa parempaan maailmaan. Witt sanoo näkevänsä Welshissäkin ”kipinän”. Welsh jää pohtimaan ihmisluonteiden eroavuuksia. Mies katsoo kuolevaa lintua ja luulee sen tuntevan vain selittämätöntä tuskaa. Mutta kuolemalla on viimeinen puheenvuoro. Se nauraa hänelle. Toinen mies katsoo samaa lintua ja tuntee kunniaa. Tuntee jonkin hymyilevän lävitsensä.

Taistelu joella

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

C-komppania kahlaa joessa kohti vihollista. Kun vihollisen tykistötuli osuu aina lähemmäksi, kersantiksi ylennetty Bell kehottaa Starosin tilalle tullutta kokematonta luutnantti Gorea siirtämään miehet pois joelta. Gore sanoo ylpeästi, että hän päättää siitä itse. Gore lähettää korpraali Fifen (Adrien Brody) ja sotamies Coombsin muodostaman partion selvittämään vihollisen sijaintia. Witt ilmoittautuu kolmanneksi, mutta sanoo luutnantille komppanian olevan vaarassa keskellä jokea. Partio törmää pian komppaniaa kohti etenevään japanilaiseen vahvistuspataljoonaan. Coombs haavoittuu, ja Witt jää hänen luokseen ja käskee Fifeä viemään sanaa muille. Fife juoksee C-komppanian luo ja kehottaa kaikkia perääntymään. Kun häneltä kysytään Wittistä, Fife vaikenee. Coombs putoaa virtaan, ja Witt lähtee juoksemaan pakoon, kun japanilaiset lähestyvät. Witt huomaa ajautuneensa saarretuksi, mutta kohottaa silti kiväärinsä ja joutuu ammutuksi. Witt nähdään vielä paremmassa maailmassa, missä hän leikkii vedessä alkuasukaslasten kanssa. Myöhemmin komppania käy hautaamassa Wittin. Welsh jää seisomaan haudalle ja kysyy: ”Missä on kipinäsi nyt?”

Loppu

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Komppania saa uuden päällikön, kapteeni Boschen (George Clooney). Bosche kertoo komppanian olevan perhe, jonka isä hän on. Welsh pohtii esimiesten ja armeijan valheellisuutta: He haluavat sinut hengiltä. Tai mukaan valheeseensa.

Kun komppania marssii takaisin rannalle laivausta varten, se ohittaa tuoreen sotilashautausmaan. Laivassa nuori sotilas selittää toiselle: Olen ehkä nuori mutta olen elänyt paljon elämää. Olen nyt valmis elämään sitä hyvin. Isäni sanoi minulle aina, että asiat pahenevat ennen kuin ne paranevat. Koska elämän ei pitäisi olla näin kovaa nuorena, luulen, että tämän jälkeen pahin on varmasti ohi. Asioitten on aika alkaa parantua. Sitä minä haluan. Niin tulee tapahtumaan.

Elokuva päättyy kuviin laivan kannella seisovista, saarta vakavina katselevista sotilaista, alkuasukkaista, jotka melovat jokea pitkin, kuhertelevista papukaijoista ja rantahietikossa itävästä kookospalmun pähkinästä. Sodan jälkeen elämä palaa saarella normaaleihin uomiinsa. Sotilaille saari jää edustamaan ensisijaisesti sotaa.

Juonipaljastukset päättyvät tähän.

Tuotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kirja

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Ohut punainen viiva

James Jonesin kirja Ohut punainen viiva ja Terrence Malickin elokuva ovat selvästi erilaisia taideteoksia.[16] Kirja kuvaa päähenkilöiden kokemuksia ja sisäistä elämää tarkasti, eikä siinä ole kertojan ääntä. Kirjassa ei mainita Guadalcanalin alkuperäisasukkaita, vaikka elokuvan melanesialainen heimo on tärkeä sotamies Wittille. Henkilöhahmoissa on suuria eroja: muun muassa ihmisyyteen uskova Witt on kirjassa haiseva ja eriskummallinen hahmo ja kersantti Welsh puolestaan todellinen öykkäri, joka nauttii alaistensa kiusaamisesta. Kirjan C-komppaniaa johtava juutalainen kapteeni Stein on vaihtunut kreikkalaiseksi kapteeni Starosiksi. Malick on käyttänyt myös Jonesin aiempaa kirjaa Täältä ikuisuuteen hyväkseen kirjoittaessaan elokuvan dialogeja.[17]

Malick

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Pääartikkeli: Terrence Malick

Ennen Veteen piirrettyä viivaa Terrence Malick oli ohjannut vain kaksi täyspitkää elokuvaa. Kummatkin olivat aikanaan arvostettuja menestyksiä. Vuonna 1973 ensi-iltansa saanut esikoisteos Julma maa nosti Martin Sheenin ja Sissy Spacekin elokuvauran uudelle tasolle. Onnellisten aika teki vuorostaan Richard Gerestä tähden.[18] Itse Malickista puhuttiin perfektionistina, joka kuvaa valtaisan määrän materiaalia ja leikkaa elokuviaan viimeiseen hetkeen asti.[1] Yllättäen Onnellisten ajan julkaisun jälkeen Malick muutti vähin äänin Pariisiin ja eristäytyi elokuvamaailmasta ja julkisuudesta. Hän matkusteli Nepalissa ja tutki muinoin ihmisasumuksina olleita luolia, kiipeili Ranskan Alpeilla sekä teki pitkiä matkoja muun muassa Kreikkaan ja Kanadan Nova Scotiaan.[19] Kirjoittaessaan hän asui aina Austinissa Texasissa. Malick ei ole antanut haastatteluja sitten 1970-luvun eikä myöskään halua itseään valokuvattavan.[19] Kun hän katosi kahden elokuvan jälkeen, häntä pidettiin karkulaisena ja epävakaana taiteilijaluonteena, mutta elokuvien menestyksen ja taiteellisten ansioiden vuoksi hänen toivottiin palaavan Hollywoodiin.[19]

Tuotannon käynnistyminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Onnellisten aika valmistui, tuottaja Robert Geisler tarjosi Malickin ohjattavaksi elokuvaa David Raben näytelmästä In the Boom Boom Room, mutta Malick kieltäytyi.[20] Kymmenen vuotta myöhemmin Geisler ja John Roberdeau tapasivat Malickin Pariisissa. He suunnittelivat elokuvaa, joka pohjautuisi D. M. Thomasin romaaniin Valkoinen hotelli, ja halusivat Malickin käsikirjoittavan ja ohjaavan sen. Hän kieltäytyi, mutta kertoi olevansa valmis tekemään elokuvakäsikirjoituksen Molièren Tartuffesta tai James Jonesin Ohuesta punaisesta viivasta.[20] Tuottajat valitsivat jälkimmäisen ja maksoivat Malickille 250 000 dollaria käsikirjoituksesta.[20]

Malick aloitti työn vuoden 1989 ensimmäisenä päivänä.[3] Viisi kuukautta myöhemmin hän lähetti tuottajille ensimmäisen 300-sivuisen luonnoksen. Seuraavana vuonna Malick vieraili toistuvasti James Jonesin lesken Glorian ja tämän tyttären luona keskustelemassa käsikirjoituksesta. Heidän mukaansa käsikirjoitus vangitsi kaiken olennaisen kirjasta.[21] Gloria Jones kannustikin Malickia: ”Terry, sinulla on minun mieheni ääni ja kirjoitat käyttäen samaa nuottiavainta. Nyt sinun täytyy vain improvisoida. Käytä riffejä tämän kanssa.” Malick työsti kirjasta lyyrisen, filosofisen ja tiiviin käsikirjoituksen, jossa hänen oma näkemyksensä sotaan ja luontoon oli vahvasti mukana.[22]

Entertainment Weekly -lehden mukaan tuottajat saivat ohjaajan luottamuksen ”vastaamalla hänen jokaiseen oikkuunsa”. He hankkivat Malickille tämän pyytämän erikoisen materiaalin, kuten australialaisista matelijoista kertovan kirjan, äänitteitä japanilaisesta kodo-rummutuksesta ja tietoa navajoista, jotka palvelivat viestimiehinä Tyynellämerellä toisen maailmansodan aikana.[3] He myös käyttivät paljon aikaa, kun he keskustelivat Malickin kanssa hänen näkemyksistään elokuvan suhteen. Vanity Fair -lehden haastattelussa Geisler kertoo: ”Malickin versio Guadalcanalista on kadotettu paratiisi, Eden, jonka raiskaa vihreä myrkky, kuten Terry sotaa nimittää. Suuri osa väkivallasta kuvataan epäsuorasti. Sotilasta ammutaan, mutta Spielberg-tyylisen verisen pään sijasta me näemme puun räjähtävän, kasvien repeilevän ja kauniin, mutta siipirikkoisen linnun lentävän puusta.”[23]

Malick oli mukana myös muissa Geislerin ja Roberdeaun projekteissa, kuten tekemässä Kenji Mizoguchin elokuvasta Lääninherra Sansho Broadwaylle näytelmäkäsikirjoitusta. Projektien aikana Malick oli kuluttanut tuottajien rahoja parin miljoonan dollarin verran.[24] Vuoden 1995 alkuun mennessä tuottajien rahat kävivät vähiin, ja he painostivat Malickia päättämään, kumman projekteista hän voisi saattaa loppuun. He lähestyivät Malickin entistä agenttia Mike Medavoyta, joka oli aloittamassa omaa tuotantoyhtiötä Phoenix Picturesia. Medavoy, jolla oli sopimus Sony Picturesin kanssa, suostui antamaan heille 100 000 dollaria alkupääomaa Veteen piirrettyä viivaa varten.[23]

Sony peruutti hankkeen huhtikuussa 1997, kolme kuukautta ennen kuvausten alkua, kun Queenslandissa oleville kuvauspaikoille oltiin jo rakentamassa lavasteita.[3] Studion uusi puheenjohtaja John Calley ei uskonut, että Malick pystyisi tekemään elokuvan luvatulla 52 miljoonan dollarin budjetilla.[3] Ohjaaja matkusti Medavoyn kanssa Los Angelesiin markkinoimaan projektia eri yhtiöille. 20th Century Fox antoi 39 miljoonaa sillä ehdolla, että Malick antaisi roolin ainakin viidelle yhtiön näyttelijälle, jotka olivat kiinnostuneita olemaan mukana.[3] Japanilainen Pioneer Films antoi lisäksi kahdeksan miljoonaa ja Medavoyn oma Phoenix Pictures loput kolme miljoonaa.[24]

Roolijako

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun sana Malickin paluusta kiersi näyttelijöiden keskuudessa 1990-luvun puolivälissä, useat tähdet halusivat roolin elokuvassa. Koeluvuissa ohjaajan luona kävivät muun muassa Kevin Costner, Martin Sheen, Ethan Hawke ja Dermot Mulroney. Lisäksi Matthew McConaughey, William Baldwin, Leonardo DiCaprio, Edward Burns ja Edward Norton lensivät Austiniin keskustelemaan Malickin kanssa mahdollisista rooleista.[3] Kaikki Malickin suunnittelemat ehdokkaat eivät päässeet tai halunneet elokuvaan.[3] 20th Century Foxin antamalla näyttelijälistalla olleet Robert De Niro, Robert Duvall ja Tom Cruise saivat kopion käsikirjoituksesta, ja yhtiö ehdotti lisäksi Jason Patricia.[3] Sean Penn oli innokas pääsemään mukaan ja sanoi kuuluisaksi tulleen lauseen: ”Anna minulle dollari ja kerro, minne pitää tulla.”[25][3] Kun Penn oli pestattu elokuvaan, hän kysyi mukaan Harrison Fordia, joka kuitenkin kieltäytyi.[3]

Käsikirjoituksesta lähetettiin kopio myös Tom Hanksille. Hanks kieltäytyi, koska oli sitoutunut toiseen samana vuonna tehtyyn sotaelokuvaan, joka oli Pelastakaa sotamies Ryan.[26] Erään näyttelijän mukaan Nicholas Cage lounasti Malickin kanssa 1996 ja Cage sai vaikutelman, että Malick haluaisi hänet mukaan.[19] Ohjaaja soitti myöhemmin Cagelle Australiasta, mutta puhelu katkesi tuntemattomasta syystä. Malick luuli Cagen katkaisseen puhelun, loukkaantui eikä ottanut sen koommin yhteyttä.[19]

Malick kirjoitti erityisen cameoroolin John Travoltalle, jonka hän olisi halunnut näyttelevän pääosaa Onnellisten ajassa Richard Geren sijasta.[3] Malick joutui ottamaan Clooneyn elokuvan lopulla näkyvään pikkurooliin, koska hän oli 20th Century Foxin esittämällä listalla. Tuottaja Geislerin mukaan ohjaaja pelkäsi suuren tähden herättävän liikaa katsojien huomiota ja kutsui Foxin kanssa tehtyä sopimusta faustiseksi.[3]

Suurten nimien lisäksi Malick valitsi kaartiinsa myös vähemmän tunnettuja näyttelijöitä. Suhteellisen tuntematon Jim Caviezel oli kiitollinen siitä, että Malick luotti häneen ja valitsi keskeiseen rooliin. Hän on kertonut pitäneensä tämän koko ajan mielessään kuvausten aikana.[18] Caviezel harjoitteli oikeaa murretta elokuvaa varten keskustelemalla kentuckylaisten sotaveteraanien kanssa.[27] Korpraali Dollin rooliin valittu tuntematon nuori näyttelijä Dash Mihok oli onnellinen päästyään mukaan ja vielä onnellisempi siitä, että hänen roolinsa säilyi lopullisessa versiossa. Hän kertoi myöhemmin, että olisi ollut tyytyväinen vaikka kuvausavustajan osaan.[28]

Väkivahvan alikersantti Queenin roolia varten David Harrod joutui kasvattamaan painoaan neljätoista kiloa. Sen hän teki jäätelöä syömällä ja painoja nostamalla.[3] Will Wallacen valinta oli silkkaa nepotismia. Wallace sekä näyttelee että kirjoittaa, ohjaa ja tuottaa elokuvia, mutta tärkein syy valintaan oli se, että Wallace on Malickin kolmannen vaimon Alexandra W. B. Malickin poika.[3] Malick seurusteli roolijaon aikana Alexandran kanssa. Kuvausten alettua hän erosi edellisestä vaimostaan Michelestä, josta oli asunut erillään jo muutaman vuoden ajan.[3] Adrien Brodyn näyttelemän korpraali Fifen rooli oli käsikirjoituksen suurimpia, mutta valmiissa elokuvassa hänellä on vain pari repliikkiä. The Independent -lehden mukaan Brody oli katkera Malickille, joka leikkasi hänen osuutensa lähes kokonaan pois elokuvasta.[29]

Joidenkin näyttelijöiden osuudet jäivät pois lopullisesta elokuvaversiosta. Malick oli kirjoittanut roolin Gary Oldmanille, mutta ilmoitti ennen kuin tämän piti osallistua kuvauksiin, ettei häntä tarvitakaan. Oldman korvattiin mahdollisesti Elias Koteasilla, joka lähetti koe-esiintymisensä Malickille videonauhalla kuukautta ennen kuvausten alkua. Kaikki tapahtui nopeasti, ja ennen kuin Koteas huomasikaan, hän oli jo lennolla kohti Australiaa.[30] Lukas Haas, Viggo Mortensen, Bill Pullman ja Mickey Rourke olivat mukana kuvauksissa, mutta heitä ei nähdä lopullisessa versiossa. Billy Bob Thorntonin oli tarkoitus toimia kertojana ja hän nauhoittikin osuutensa, mutta Malick käytti silti kertojina kahdeksaa elokuvassa näytellyttä.[3] Kaikki näyttelijät saivat työstään palkkion, mutta kenenkään palkka ei noussut yli miljoonan dollarin.[19]

Rooleissa

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
 Jim Caviezel … sotamies Witt  
 Sean Penn … kersantti Welsh  
 Ben Chaplin … sotamies Bell  
 Elias Koteas … kapteeni Staros  
 Nick Nolte … eversti Gordon Tall  
 John Cusack … kapteeni Gaff  
 Adrien Brody … korpraali Fife  
 Dash Mihok … korpraali Doll  
 Woody Harrelson … kersantti Keck  
 Miranda Otto … Marty Bell, sotamies Bellin vaimo  
 John Travolta … prikaatinkenraali Quintard  
 John Savage … kersantti McCron  
 John C. Reilly … kersantti Storm  
 Kirk Acevedo … sotamies Tella  
 George Clooney … kapteeni Bosche  
 Jared Leto … luutnantti Whyte  
 Arie Verveen … sotamies Charlie Dale  
 Steven Vidler … luutnantti Gore  
 David Harrod … korpraali Queen  
 Don Harvey … kersantti Becker  
 John Dee Smith … sotamies Edward B. Train  
 Will Wallace … sotamies Hoke  

Ohjaajan ja tuottajien välinen riita

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elokuvaa Malickin kanssa suunnitelleet ja hänen paluutaan valmistelleet tuottajat Geisler ja Roberdeau kokivat ikävän yllätyksen muutamaa viikkoa ennen kuvausten käynnistymistä. Malick, joka oli vielä hetkeä aiemmin kysellyt tuottajilta neuvoja roolituksen suhteen, soitti heille Australiasta ja sanoi, että he eivät saisi tulla kuvauspaikalle. Syyksi Malick ilmoitti, että heidän liialliset vaatimuksensa tuotantoon osallistumisesta oli suututtanut 20th Century Foxin, joka oli jo lähettänyt paikalle omat miehensä.[3]

Todellisuudessa Malick oli jo vuonna 1996, kun hän neuvotteli tuotannosta elokuvayhtiön kanssa, lisännyt sopimukseen kohdan, joka kielsi Geisleriä ja Roberdeauta osallistumasta kuvauksiin. Phoenix Picturesin Mike Medavoy asettui Malickin puolelle, koska Geislerillä ja Roberdeaulla oli takanaan useita epäonnistumisia. Myöhemmin kuvausten ollessa vielä kesken Entertainment Weekly -lehti sai kuvauspaikalta allekirjoittamattoman faksin, jossa tuottajaparin kerrottiin olevan ”petkuttajia ja vehkeilijöitä, joilla ei ole mitään tekemistä mr. Malickin kanssa”. Geisler ja Roberdeau olivat hämmentyneitä ja tunsivat itsensä petetyiksi. Varmaa syytä Malickin ja tuottajien välien rikkoutumiseen ei tiedetä, mutta on epäilty, että Malickin mielestä tuottajat antoivat heidän yhteisistä projekteistaan liikaa tietoja julkisuuteen.[3]

Kuvaukset

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuvaukset käynnistyivät 23. kesäkuuta 1997 Dancer-vuorella, joka sijaitsee Port Douglasin kaupungin lähistöllä Queenslandissa ”Australian sarvessa”. Matka Los Angelesista kuvauspaikalle kesti noin 16 tuntia. Alue oli niin karua ja vuorelle rakennettu tie niin jyrkkä, etteivät tarvikkeita kuljettaneet rekat päässeet sinne. Näyttelijöitä, statisteja ja kuvausryhmän jäseniä oli yhteensä lähes 500, ja heidän kuljettamisensa tarvikkeineen vuoren juurella olevalle perusleirille kesti kaksi tuntia joka päivä. Tuottaja Grant Hill kuvaili logistisia ongelmia seuraavasti: ”Jokainen päivä on sotilasoperaatio. Meillä on mukana 500 ihmistä, jotka tarvitsevat vaatteita, ruokaa ja kuljetuksen. Me emme näe helppoa päivää.” Malick itsekin hämmästyi tuotannon suuruutta.[3]

Tukikohtana toiminut 1 200 asukkaan pikkukaupunki Port Douglas tuntui jääneen tuotannon alle. Woody Harrelsonilla ja Sean Pennillä, joka oli ainoana näyttelijänä kuvauksissa koko niiden viisikuukautisen keston ajan, oli oma talo.[3] Osa kuvausryhmästä asui rantahotellin bungaloweissa ja osa pienessä asuntolassa, muiden asuessa välillä teltoissa. Vapaa-aikana oli vähän tekemistä, ja suurin huvi olivat Pennin ja Harrelsonin toisilleen tekemät pilat. John C. Reilly kuvasi elämää yksinkertaisuudessaan houkuttelevaksi.[3] Ben Chaplin piti kuvauksia ja niitä edeltävää sotilasharjoitusleiriä ainutlaatuisina ja kertoi niiden luoneen lujat siteet näyttelijöiden välille.[31]

Kaikki eivät viihtyneet. Näyttelijä Elias Koteas kutsui kuvauksia omaksi sodakseen ja kuvauspaikkaa rintamaksi. Hänen mukaansa näyttelijät olivat ahdistuneita ja pelokkaita eristyksen ja outojen olojen vuoksi.[30] Tämä lisäsi elokuvaan autenttisuutta.[30] Hiukan ennen kuvausten alkua rooliin valittu Koteas ei ehtinyt mukaan harjoitusleirille, johon suurin osa näyttelijöistä osallistui. Hän tunsi jääneensä kuvauksissa ulkopuoliseksi.[3] Samoin se, että Malick vaihtoi hänen roolinsa merkitystä ja painotusta usein, häiritsi näyttelijän keskittymistä. Jopa hänen roolinimensä kapteeni Stein vaihtui kapteeni Starosiksi.[3]

Toiset, kuten Caviezel, Chaplin, Penn ja Mihok viihtyivät mainiosti ja pitivät kuvauksia erilaisuudessaan mahtavina.[31][32] Malick suhtautui kaikkiin tasavertaisesti, ja suuttuessaan hän mieluimmin käänsi selkänsä eikä näyttänyt vihaansa. Caviezelin mukaan eräänä sadepäivänä Malick lopetti kuvaukset ja matkusti kuvausryhmän kanssa leiriin, jossa hän johdatti ryhmän sadetanssiin kanssaan.[3]

Malick improvisoi kuvauksissa. Ilmeni, että hän hahmotteli useita erilaisia tarinankulkuja ja kuvautti valtavasti materiaalia. Hän kuvasi 100 päivää Australiassa, 23 päivää Guadalcanalilla ja kolme Yhdysvalloissa.[3] Kuvaukset sujuivat täysin aikataulun mukaisesti, ja Malick pysyi budjetissa.[3] Valmista filmiä kertyi yli 3 000 kilometriä.[26]

Jälkituotanto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Käsikirjoituksessa oli ollut 213 sivua ja siihen oli kuulunut yli 60 puheroolia, ja elokuvan pituudeksi oli suunniteltu noin kolmea tuntia.[19] Jälkikäsittelyn ja leikkauksen kestoksi oli sovittu yhdeksän kuukautta. Malick sai myös oikeuden viimeiseen leikkaukseen.[19]

Koko kuvausvaiheen mukana ollut raakaleikkaaja Leslie Jones ei kertomansa mukaan juuri keskustellut Malickin kanssa kuvausten aikana.[33] Hänen leikkaamansa ensimmäisen version kesto oli viisi tuntia. Suunnitellun yhdeksän kuukauden sijasta jälkikäsittely kesti kolmetoista kuukautta, joista neljä käytettiin leikkaamiseen. Malick leikkasi elokuvaa viimeiseen saakka. Kuvausten aikana ohjaaja oli kuvannut kohtaukset sekä dialogin kanssa että ilman. Malick ei juuri pitänyt dialogeista ja jätti ne pois aina, kun se oli mahdollista.[33]

Käsikirjoitus oli keskittynyt kuvaamaan sotamies Wittiä, korpraali Fifea ja kersantti Welshiä Guadalcanalin taistelussa. 20th Century Fox ehti jo mainostaa elokuvaa Fifen hahmolla, mutta kun ensimmäinen täyspitkä leikkausversio valmistui, Fife ei enää kuulunut päähenkilöihin.[34] Myös kersantti Stormin osuus oli pienentynyt yhteen puhekohtaukseen.[35]

Kesken jälkituotannon tuottajat Geisler ja Roberdeau kertoivat lehdistölle ongelmallisesta suhteestaan Malickin kanssa. Mike Medavoyn asianajajat syyttivät heitä sopimusrikkomuksesta, sillä sopimuksessa oli kielletty kertomasta elokuvasta tai sen teosta satunnaisia kommentteja enempää. Saadakseen säilyttää nimensä tuotannossa Geisler ja Roberdeau eivät saaneet antaa lisää haastatteluja, eivätkä he saaneet osallistua Oscar-seremoniaan.[3]

Lehdistötilaisuuteen Malick joutui lähettämään keskeneräisen version, jonka pohjalta New Yorkin elokuvakriitikkojen yhdistys äänesti Malickin vuoden parhaaksi ohjaajaksi Steven Spielbergin edelle. Sean Penn oli vielä leikkausvaiheen lopussa apuna ja ehdotti viiden minuutin verran leikkauksia kerronnallisen toiston vähentämiseksi. Näiden leikkausten jälkeen elokuva sai lopullisen muotonsa.[3]

Tulkinnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

James Jonesin tyttären Kaylie Jonesin mukaan alkuteoksen hengen mukaisesti elokuvassakaan taisteleminen ja sotiminen ei ole sankarillista, vaan pakonomaista, paniikinsekaista, säälimätöntä ja julmaa toimintaa, jota ohjaavat eläimelliset vaistot. Joutohetkinään ja jopa kiivaan toiminnan keskellä sotilaat joutuvat kohtaamaan omat tekonsa, joille he yrittävät etsiä syitä ja oikeutusta sisimmästään. He pohtivat omien tekojensa, heille tapahtuneiden asioiden ja toisten ihmisten merkitystä. Unenomaisten ja sanattomien muistikuvien kautta he käyvät läpi myös aiemman siviilielämän tapahtumia. Elokuva on pasifistinen, mutta perinteisestä poikkeavalla tavalla, sillä se pyrkii keskittymään sodan kauhujen kuvaamisen sijasta ihmisessä itsessään tapahtuvaan muutokseen.[36]

David Davies kuvaa, että sotaelokuvalle tyypillisesti naisia on Veteen piirretyssä viivassa mukana vain vähän. Sotamies Wittin tunteman alkuasukasnaisen lisäksi elokuvassa esiintyy hänen äitinsä, jota Witt muistelee. Vaimo seuraa myös sotamies Belliä tämän muistoissa ja ajatuksissa. Muuten yhtymäkohtia perinteisiin sotaelokuviin on vähän, ja Veteen piirretty viiva välttää tavallisesti lajiin sidotut teemat, kuten yksilöllisesti erottuvien sotilaiden keskinäisen toveruuden kuvaamisen ja sankaruuden. Sen taistelut vaikuttavat päämääriltään merkityksettömiltä.[37]

Antti Alanen kirjoittaa, että Terrence Malickin elokuvien luontosuhteessa on yhteyksiä Henry Thoreaun ja Walt Whitmanin perinteeseen.[38] Nicholas T. Proferesin mukaan yksi Veteen piirretyn viivan teemoista on ihmisen ja luonnon sisäinen taistelu, mikä ilmenee symboleiden käytössä ja dialogissa, jota henkilöt käyvät sekä sisäisesti että keskenään. Elokuvassa luonto ja luonnonmukainen elämä muodostaa vastakohdan teknologiselle sodankäynnille. Useissa kohtauksissa ja kuvissa luonto pyrkii jatkamaan normaalia kiertokulkuaan sodasta huolimatta. Tuhoamiseen keskittyvät sotilaat ovat kaukana kotoaan. He eivät kuulu saaren maisemaan ja tutkiskelevat ympäristöään pelokkaan uteliaasti. Tämä näkyy selvästi kohtauksessa, jossa C-komppanian sotilaat marssivat jonossa ja odottavat hermostuneina taistelukosketusta. Vastaan kävelevä alkuasukas ohittaa heidät arkipäiväisesti eikä kiinnitä heihin mitään huomiota. Yksittäiset luontokappaleet joutuvat reagoimaan sotaan: käärme hätistelee kahta yhdysvaltalaissotilasta keskellä taistelua, ja normaalisti päivällä nukkuvat lepakot heräävät seuraamaan sotilaiden ahdinkoa. Wittin äänellä puhuvan Malickin mukaan myös ihminen on osa luontoa.[16]

Vastaanotto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veteen piirretty viiva sai ensi-iltansa 25. joulukuuta 1998 viidessä elokuvateatterissa, ja se tuotti avausviikonloppunaan 282 534 dollaria.[4] Laajaan levitykseen elokuva päätyi 15. tammikuuta 1999, jolloin avausviikonlopun tuotto ylsi 9 765 762 dollariin. Yhteensä elokuvan bruttotuotto on Yhdysvalloissa 36 400 491 dollaria.[4] Maailmanlaajuinen bruttotuotto oli toukokuuhun 2009 mennessä 98 126 565 dollaria.[39]

Kriitikkojen mielipiteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Tom Hanksia pyydettiin näyttelemään Veteen piirrettyyn viivaan, mutta hän oli sitoutunut toiseen sota­elokuvaan. Pelastakaa sotamies Ryanin tähti sai painaa jälkensä sementtiin 1998.

Samana vuonna ensi-iltansa saanut Steven Spielbergin elokuva Pelastakaa sotamies Ryan voitti Veteen piirretyn viivan palkintojen, ehdokkuuksien ja lipputulojen määrässä ja usein myös arvosteluissa. Pelastakaa sotamies Ryan on tarinaltaan perinteinen sotaelokuva, joka kertoo pienen partion odysseiasta vihollisrintaman takana. Elokuvat ovat tyyliltään ja sanomaltaan hyvin erilaisia. Washington Postin elokuvakriitikko Michael O’Sullivanin mukaan Veteen piirretty viiva on ”ajattelevan ihmisen Pelastakaa sotamies Ryan”, joka on kirjoitettu vähemmällä verellä, mutta suuremmalla määrällä kuvallista ja kirjallista runoutta.[40]

Chicago Sun-Times -lehden tunnettu kriitikko Roger Ebert antoi elokuvalle kolme tähteä neljästä. Ebertin mukaan elokuva on hieno, mutta kärsii ristiriidasta, joka vallitsee ohjaajan runollisen näkemyksen ja realismiin pyrkivien näyttelijöiden välillä.[41] Los Angeles Times -lehden kriitikko Kenneth Turan antoi sille neljä tähteä viidestä kehuen elokuvan kaunista kuvausta, mutta moittien sen kerronnallista hajanaisuutta. Ohjaaja Martin Scorsesen mielestä Veteen piirretty viiva on 1990-luvun parhaita elokuvia.[42] Kriitikot ovat usein ylistäneet Hans Zimmerin musiikkia.[43]

Suomessa ja Euroopassa yleensäkin elokuva sai paremman vastaanoton kuin kotimaassaan. Helsingin Sanomien kriitikon Helena Yläsen mukaan Veteen piirretty viiva on yksi sadasta kaikkien aikojen parhaasta elokuvasta..[44] Kalevan Pentti Kejosen mukaan elokuva on loistava ja hän haluaisi nähdä siitä täyspitkän alkuperäisversion.[45] Turun Sanomien Tapani Maskula piti elokuvaa ilmeisenä klassikkona.[46] Kriittisemmin elokuvaan suhtautui arvostelija Markku Soikkeli, jonka mukaan ”Veteen piirretty viiva on nimeään myöten vesitetty filosofinen sotaspektaakkeli. Intensiivisesti ja kirkkaasti kuvatut taistelukohtaukset ovat tunnetäyteisiä, jopa raivoisan surumielisiä, mutta kokonaisuutena elokuva on vieläkin epätasaisempi kuin Coppolan Ilmestyskirja. Nyt.”[47]

The New York Timesin kriitikot valitsivat Veteen piirretyn viivan vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.[48]

Palkinnot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Veteen piirretty viiva voitti 17 elokuva-alan palkintoa, ja se oli ehdokkaana 26 palkintoon:[49]

Voitot

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Berliinin elokuvajuhlien Kultainen karhu parhaasta ohjauksesta 1999.
    • Kunniamaininta John Tollille erinomaisesta kameratyöstä.
    • Kolmas sija Berliner Morgenpostin lukijoiden äänestyksessä parhaaksi elokuvaksi.
  • Kansainvälisen lehdistöseuran IPA:n Satelliitti-palkinnot:
    • Kultainen satelliitti parhaasta elokuvaohjauksesta, näytelmällisestä elokuvasta, kuvauksesta, sävellyksestä.
    • Special Achievement -palkinto erinomaisesta teeman soitosta.
    • Ehdokkuudet Kultainen satelliitti-palkintoon parhaasta käsikirjoituksesta romaanin pohjalta sekä parhaasta leikkauksesta.
  • Chicagon elokuvakriitikkojen liiton CFCA-palkinnot parhaasta ohjauksesta ja parhaasta kuvauksesta.
    • Myös ehdokkuudet parhaasta elokuvasta, parhaasta sivuosaroolista Nick Noltelle ja lupaavimmalle tulokkaalle Jim Caviezelille.
  • Australian elokuvakriitikkojen yhteisön FCCA-palkinto parhaasta ulkomaisesta elokuvasta.
  • Japanilainen Kinema Junpo -palkinto parhaasta ulkomaankielisestä elokuvasta.
  • New Yorkin elokuvakriitikkojen NYFCC-palkinto parhaasta ohjauksesta ja kuvauksesta.
  • Roolistaan sotamies Tellana Kirk Acevedolle myönnettiin latinoamerikkalainen mediataiteiden palkinto ALMA Award.
  • Yhdysvaltain kuvaajien liiton ASC-palkinto parhaasta kuvauksesta.
  • Australian elokuvan äänikillan ASSG-palkinto parhaasta ulkomailta rahoitetusta ääniraidasta.

Ehdokkuudet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Seitsemän Yhdysvaltain elokuva-akatemian Oscar-ehdokkuutta, mutta ei voittanut yhtään. Ehdokkuudet olivat paras elokuva, ohjaus, käsikirjoitus, kuvaus, leikkaus, musiikki ja äänitys. Malick sai kolme ehdokkuutta, mutta ei osallistunut gaalailtaan.
  • Yhdysvaltain elokuvaleikkaajien Eddie-ehdokkuus parhaasta leikkauksesta.
  • Ehdokkuus Australian elokuvainstituutin parhaaksi ulkomaiseksi elokuvaksi.
  • Tanskan Bodil-elokuvajuhlien Bodil-ehdokkuus parhaasta amerikkalaisesta elokuvasta.
  • Brittiläisen kuvaajien liiton ehdokkuus parhaasta kuvauksesta.
  • Broadcast Film Critics Association - kriitikkojen valinta parhaaksi elokuvaksi.
  • Chlotrudis-ehdokkuus parhaasta kuvauksesta.
  • Ranskalainen César-ehdokkuus parhaasta ulkomaisesta elokuvasta.
  • Yhdysvaltain ohjaajien killan DGA-ehdokkuus Terrence Malickille parhaasta ohjauksesta.
  • History Channelin Harry-ehdokkuus historiallista tietoa levittävästä elokuvasta.
  • Yhdysvaltain äänileikkaajien Golden Reel-ehdokkuus parhaasta äänileikkauksesta.
  • Online-elokuvakriitikkojen OFCS-ehdokkuus parhaasta kuvauksesta ja ohjauksesta.
  • Poliittisen elokuvan yhteisön PFS-palkinnon ”peace”-ehdokkuus parhaasta rauhanasiaa ajavasta elokuvasta.
  • USC Scripter -ehdokkuus parhaasta käsikirjoituksesta englanninkielisen romaanin pohjalta James Jonesille ja Terrence Malickille.

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Jones, James: Täältä ikuisuuteen. Helsinki: Tammi, 1965.
  • Jones, James: Ohut punainen viiva. Helsinki: Tammi, 1963.
  • Davies, David: The Thin Red Line. Taylor & Francis, 2008. ISBN 0415773644
  • Proferes, Nicholas T.: Film directing fundamentals. Focal Press, 2001. ISBN 0240804228

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ a b Caryn, James: The Terrence Malick Enigma The New York Times. 6.11.2005. Viitattu 19.11.2007. (englanniksi)
  2. ↑ Davies s. 1
  3. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa ab ac Josh Young: Days of Hell EW.com. 15.1.1999. Entertainment Weekly. Arkistoitu 21.6.2011. Viitattu 18.7.2019. (englanniksi)
  4. ↑ a b c Box Office Mojo: The Thin Red Line Luettu 27.11.2007
  5. ↑ Davies, David: Philosophers on Film: The Thin Red Line. London: Routledge, 2009. ISBN 9 780415 773652 (englanniksi)
  6. ↑ Following the thin red line No. 8, 1986, reproduced for the web in 2007. Oxford English Dictionary. Arkistoitu 23.1.2008. Viitattu 23.11.2007. (englanniksi)
  7. ↑ 1877 W. H. RUSSELL British Expedition to Crimea (new & rev. ed.) III. p. 156
  8. ↑ Kipling, Rudyar: Valkoisen miehen taakka, s. 139. (Runovalikoima, suom. Antero Manninen) Porvoo: WSOY, 1975. ISBN 951-0-07526-4
  9. ↑ Kipling, Rudyar: Rudyar Kipling’s Verse (Definitive Edition). (alkuteksti myös Mannisen suomennoksessa) Hodder & Stoughton, 1940.
  10. ↑ Michael E. Ruane: The savage fight for Guadalcanal: Jungle, crocodiles and snipers during World War II Washington Post. 7.8.2017. WP Company LLC. Viitattu 18.7.2019. (englanniksi)
  11. ↑ THE BATTLE OF GUADALCANAL Luettu 5.12.2007
  12. ↑ The Battle of Guadalcanal August 7, 1942 - February 1943 (Arkistoitu – Internet Archive) Luettu 5.12. 2007
  13. ↑ Battle of Guadalcanal History.com. 21.8.2018. A&E Television Networks. Viitattu 18.7.2019. (englanniksi)
  14. ↑ Loyal Jones: James Jones' Appalachian Soldier in His World War II Trilogy. Journal of the Appalachian Studies Association, 1991, 3. vsk, s. 152. Center for Appalachian Studies and Services/ East Tennessee State University. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 18.7.2019. (englanniksi)
  15. ↑ Davies s. 18
  16. ↑ a b Proferes s. 210-211
  17. ↑ James Jones: Täältä ikuisuuteen. Kirjan hahmojen Prewittin ja Wardenin keskustelut ovat hyvin samanlaisia kuin elokuvan Wittin ja Welshin keskustelut, joita ei löydä Ohuesta punaisesta viivasta. Prewitt ja Warden ovat samoja hahmoja kuin Witt ja Welsh, mutta vain eri nimillä, koska Prewitt kuolee Täältä ikuisuuteen -kirjan lopussa.
  18. ↑ a b This is London: Jim Caviezel Interview Luettu 22.11.2007 lähde tarkemmin?
  19. ↑ a b c d e f g h Josh Young: In the Line of Fire (Arkistoitu – Internet Archive)Luettu 26.11.2007
  20. ↑ a b c International Herald Tribune: Terrence Malick Is Back, With an EpicLuettu 23.11.2007
  21. ↑ Columnist, Todd McCarthy: Malick looks poised to return to public eye Luettu 23.11.2007
  22. ↑ Davies s. 14-15
  23. ↑ a b Biskind, Peter: The Runaway Genius Vanity Fair. 23.4.2010. Condé Nast. Viitattu 28.7.2019. (englanniksi)
  24. ↑ a b Clyde H. Farnsworth: A Director Who Dropped Out Drops Back In NYTimes.com. 5.10.1997. The New York Times Company. Viitattu 18.7.2019. (englanniksi)
  25. ↑ Sean Penn: ”Give me a dollar and tell me where to show up.”
  26. ↑ a b The Thin Red Line Shrine Luettu 27.11.2007 lähde tarkemmin?
  27. ↑ The Lexington Herald-Leader Interview with Jim Caviezel Luettu 26.11.2007 lähde tarkemmin?
  28. ↑ The Inside Film Interview with Dash Mihok Luettu 26.11.2007lähde tarkemmin?
  29. ↑ The Independent Interview with Adrien Brody Luettu 26.11.2007 lähde tarkemmin?
  30. ↑ a b c Inside Film: Koteas Interview Luettu 26.11.2007 lähde tarkemmin?
  31. ↑ a b Simon Goodman: Ben Chaplin interview Luettu 25.11.2007lähde tarkemmin?
  32. ↑ The Rough Cut Interview with Jim Caviezel Luettu 5.12.2007 lähde tarkemmin?
  33. ↑ a b Torgerson, Liv: Conversations with...Billy Weber and Leslie Jones The Motion Picture Editors Guild. Arkistoitu 1.10.2012. Viitattu 28.7.2019. (englanniksi)
  34. ↑ Rodrigo Perez: It Was A War For Cast & Crew: 16 Things You Need To Know About Terrence Malick’s ‘The Thin Red Line’ IndieWire. Arkistoitu 8.7.2016. Viitattu 21.1.2020. (englanniksi)
  35. ↑ Zack Sharf: Terrence Malick Told John C. Reilly His ‘Thin Red Line’ Role Was Being Edited Down in The Most Malick Way Possible IndieWire. Viitattu 21.1.2020. (englanniksi)
  36. ↑ Kaylie Jones’s Remarks in Honor of James Jones’s 80th Birthday (Arkistoitu – Internet Archive) (Kaylie Jones on James Jonesin tytär) Luettu 5.12.2007
  37. ↑ Davies s. 2-3
  38. ↑ Antti Alanen: Elokuva ja luonto 4.1.2007. Kansallinen audiovisuaalinen arkisto. Arkistoitu 18.5.2008. Viitattu 28.7.2019.
  39. ↑ Box Office Mojo: The Thin Red Line Viitattu 4.8.2009
  40. ↑ Michael O’Sullivan: ’Red Line’: Above and Beyond Luettu 4.12.2007
  41. ↑ Roger Ebert: The Thin Red Line (Arkistoitu – Internet Archive) Luettu 4.12.2007
  42. ↑ Best Films of the 90s (Arkistoitu – Internet Archive) Luettu 4.12.2007
  43. ↑ Pawel Stroinski: A Work of Understanding On Hans Zimmer’s The Thin Red Line Maintitles.net. Viitattu 10.7.2019
  44. ↑ Helena Ylänen: Homma hoidossa - Helena Yläsen parhaat 18.2.2006. Helsingin Sanomat. Arkistoitu 28.5.2007. Viitattu 4.12.2007. (englanniksi)
  45. ↑ Pentti Kejonen: Sotilas ei jalostu sivistyneeksi EW.com. 20.01.2006. Entertainment Weekly. Arkistoitu 8.5.2008. Viitattu 4.12.2007. (englanniksi)
  46. ↑ Tapani Maskula: Sodan inhimillinen tekijäLuettu 4.12.2007 [vanhentunut linkki]
  47. ↑ Soikkeli, Markku: Veteen piirretty viiva Soikkelin elokuva-arkisto. 22.3.1999. Tampere: Tampereen yliopisto. Arkistoitu 18.5.2008. Viitattu 4.12.2007.
  48. ↑ The Best 1,000 Movies Ever Made, The New York Times. Perustuu teokseen The New York Times Guide to the Best 1,000 Movies Ever Made, St. Martin’s Griffin 2004. Viitattu 13.7.2016.
  49. ↑ IMDb: Awards for The Thin Red Line Luettu 26.11.2007

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Veteen_piirretty_viiva_(elokuva)&oldid=22661252”