Heimosodat
| Heimosodat | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Venäjän sisällissotaa | |||||||||
 | |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
Suomalaiset1 ja itäkarjalaiset sissijoukot1 |
|||||||||
| Komentajat | |||||||||
|
Hans Kalm |
|||||||||
|
1Nämä osapuolet olivat vastakkain vain Karjalassa käydyissä taisteluissa. | |||||||||
Heimosodat olivat Suomen lähialueilla käytyjä aseellisia selkkauksia, joihin suomalaiset vapaaehtoisjoukot ottivat osaa vuosina 1918–1920 ja 1921–1922. Suomen valtio ei virallisesti ollut retkien osapuoli, mutta vapaaehtoisia oli sodissa mukana yhteensä noin 9 000. Monella heistä motiivina oli heimoaate, antibolševismi, Suur-Suomi-aate tai vain puhdas seikkailunhalu. Heimosodissa kuoli noin 660 suomalaista.[1]
Sotien aikana Suomeen liittyi alueita, mutta vain Viron vapaussota oli tuloksellinen. Vienan ja Aunuksen heimosotien aikana vuosina 1918 ja 1919 Repolan ja Porajärven pitäjät liittyivät Suomeen ja inkeriläisten kansannousun yhteydessä Kirjasalon tasavalta oli hetken inkeriläisten hallussa. Sodat loppuivat Tarton rauhaan vuonna 1920 lukuun ottamatta itäkarjalaisten kansannousua, johon osallistui myös suomalaisia vapaaehtoisia.
Sotien jälkeen Suomeen pakeni itäkarjalaisia ja inkeriläisiä yhteensä vajaa 20 000.[2] Tämän vaikutuksesta muodostettiin Akateeminen Karjala-seura maanpuolustus- ja heimohengen ylläpitämiseksi, itäkarjalaisten auttamiseksi ja Suur-Suomi-aatteen säilyttämiseksi. Itä-Karjalan kysymys hiersi Suomen ja Neuvosto-Venäjän välejä 1920-luvun alkupuolella.
Vienan retket vuonna 1918
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Vienan retket
10. maaliskuuta Kurt Martti Walleniuksen joukot ylittivät Pohjois-Vienan rajan Kuusamosta ja Kuolajärveltä käsin, mutta juuttuivat rajan tuntumaan. Tätä etelämpänä Carl Wilhelm Malmin joukot ylittivät rajan 21. maaliskuuta ja etenivät aina Vienan Kemin tuntumaan. Suomalaiset hyökkäsivät 10. huhtikuuta Vienan Kemiä vastaan, mutta luultua suurempi vihollinen löi heidät takaisin. Heinäkuussa Malmin retkikunnan ja sen johtajuuden korvasi Toivo Kuisman retkikunta. Ison-Britannian harjoittama propaganda ja elintarvikeapu sai itäkarjalaiset kääntymään suomalaisia vastaan. Iso-Britannia asettui Suomea vastaan katsoessaan Suomen olevan Saksan vasalli. Köyhällä Suomella ei ollut tarjota karjalaisille kuin heimohenkeä. Karjalaiset kannattivat brittien kouluttamaa ja varustamaa karjalaisten omaa Karjalan rykmenttiä, joka pakotti Kuisman retkikunnan Suomen puolelle 2. lokakuuta.
Viron vapaussota vuosina 1918–1920
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Viron vapaussota
Viron vapaussotaa on suomalaisten puolelta pidetty osana heimosotia. Vuodenvaihteessa 1918–1919 vapaaehtoisia alettiin laivata Viroon. Siihen osallistui suomalaisia vapaaehtoisia virolaisen everstin Hans Kalmin Pohjan poikien ja ruotsalaisen majuri Martin Ekströmin I Suomalaisen Vapaajoukon riveissä.
Aunuksen retkikunta vuonna 1919
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Aunuksen retkikunta
Retki oli heimosodista suurin ja tunnetuin. Osittain Viron vapaussodan menestyksen ja aunuslaisten liittymishalukkuuden innoittamina vapaaehtoisista koottu joukko ylitti rajan 21. huhtikuuta 1919 Gunnar von Hertzenin johtamana ja valtasi nopeasti Aunuksen kaupungin ja eteni Petroskoin edustalle. Toiveina oli nostattaa aunuslaiset kapinaan suomalaisten puolelle, mutta innostus oli vähäistä. Kesäkuun lopulla liian vähäiset joukot perääntyivät takaisin rajan taakse.
Petsamon retket vuosina 1918 ja 1920
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Petsamon retket
Pienin joukoin tehty retki Petsamoon huhtikuun lopulla 1918 päätyi mieshukan jälkeen vetäytymiseen Norjaan. Toinen joukko palasi keväällä 1920 ja miehitti alueesta osan, mutta joutui taas vetäytymään Murmanskissa kootun punaisen suksipataljoonan vuoksi.
Inkeriläisten kansannousu vuonna 1919
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Inkeriläisten kansannousu
Kansannousu oli sarja kapinoita vuosina 1918–1920 ja Inkerinmaan yritys saavuttaa itsenäisyys. Kansannousu alkoi kapinoina vuonna 1918 Suomen ja Venäjän sisällissodan aiheuttaman sekavan tilanteen aikana. Inkerin Pataljoona osallistui Länsi-Inkerin vapauttamiseen Viron armeijan osana, ja Pohjois-Inkerin rykmentti piti vuoteen 1920 hallussaan muutamia kyliä Pohjois-Inkerissä, joista muodostettiin Kirjasalon tasavalta. Kapinoiden jälkeen Suomeen pakeni vuoden 1921 alkuun mennessä noin 8 400 inkeriläistä[3].
Itäkarjalaisten kansannousu vuosina 1921–1922
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Itäkarjalaisten kansannousu
Kansannousun syinä olivat itäkarjalaisten vuoden mittainen kokemus bolševikkien vallasta ja elintarvikepulasta, heimoaktivistien halu korjata häpeärauhaksi kutsumansa eli Tarton rauhan tuloksia ja Suomessa maanpaossa olevien itäkarjalaisten kaipuu kotiin. Ukki Väinämöisen eli Vaseli Levosen ja Jalmari Takkisen johtama 2 500 metsäsissin kansannousu, jossa oli päällystötehtävissä noin 500 suomalaista vapaaehtoista, sai haltuunsa syksyyn 1921 mennessä merkittävän osan Vienan Karjalaa, mutta murtui 20 000 miehen neuvostojoukon voimasta. Kansannousun loppuvaiheessa Suomeen saapui noin 12 000 itäkarjalaista pakolaista.[2]
Muistoristit ja muistomitalit
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aikaan liittyneitä mitaleita ovat Aunuksen muistomitali, Heimosotaristi, Inkerin Valkoisen Muurin risti, Inkerin vapautusliikkeen osanottomerkki[4] ja Karjalan muistomitali.[5] Aunuksen muistomitali otettiin käyttöön vuonna 1923, ja niitä myönnettin 3 500 kappaletta. Heimosotaristi otettiin käyttöön vuonna 1938. Inkerin valkoisen ruusun ristejä myönnettiin erikseen miehistölle ja upseereille, ja ristit otettiin käyttöön vuonna 1919. Inkerin vapautusliikkeen osanottajamerkki otettiin käyttöön vuonna 1929, ja sen sai noin 550 heimosoturia. Karjalan muistomitali otettiin käyttöön vuonna 1923, ja sitä myönnettiin 2 500 kappaletta.[4]
Muita heimosodista myönnettyjä muistomitaleja ovat Ekströmin rykmentin merkki, Pohjan Poikain rykmentin merkki ja Narvan valtauksen merkki. Valtaukseen osallistui 98 suomalaista, joille kaikille oletettavasti jaettiin Narvan-merkki.[6] Lisäksi heimosodista myönnettiin Inkerin valkoisen muurin ansioristiä, joka otettiin käyttöön vuonna 1919. Lapuan taistelukoulun merkin sai vuosina 1922–1923 Lapualla järjestylle kurssille osallistuneet. He olivat tulleet vapaaehtoisina pääosin Itä-Karjalasta ja Vienasta. Heimosodat ehtivät kuitenkin loppua ennen kuin kurssilaiset valmistuivat, joten he jäivät Suomeen ja työllistyivät.[7] Muita koulutuksesta saatuja mitaleja ovat Uudenmaan ja Pohjanmaan taistelukoulujen merkki vuodelta 1919 sekä Uudenmaan ja Pohjanmaan taistelukoulujen rajamitali vuodelta 1934.[8]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Westerlund, Lars: Sotasurmaprojekti ja sukututkimus. Genos, 1999, nro 70, s. 145–152. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 14.12.2014. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ a b Nygård, Toivo: Itä-Karjalasta Suomeen 1917–1922 tulleet pakolaiset. Genos, 1996, nro 67, s. 2–11. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 14.12.2014. (Arkistoitu – Internet Archive)
- ↑ Pakolaisuus Venäjältä Suomeen 1918-1922 | Karjalan Sivistysseura karjalansivistysseura.fi. Viitattu 1.9.2023.
- ↑ a b Tiainen, Jani: Suomen kunniamerkit, s. 180–183. Apali Oy, 2010.
- ↑ Mitä-Missä-Milloin 1954, sivu 277
- ↑ Tiainen, Jani: Suomen kunniamerkit, s. 181–182. Apali Oy, 2010.
- ↑ Tiainen, Jani: Suomen kunniamerkit, s. 183. Apali Oy, 2010.
- ↑ Tiainen, Jani: Suomen kunniamerkit, s. 184. Apali Oy, 2010.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Jussi Niinistö: Heimosotien historia 1918–1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 978-952-222-846-8
- Jussi Niinistö - Jukka I. Mattila: Pohjan pojat. Lak-kustannus, 1999. ISBN 951-98147-0-1
- Jukka I. Mattila - Jarkko Kemppi: Viron vapaussota 1918–1920. Nimox Ky, 2006. ISBN 952-5485-02-1
- Jouko Vahtola: Suomi suureksi – Viena vapaaksi. Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1989. ISBN 951-95473-9-8
- Jouko Vahtola: Nuorukaisten sota. Suomen sotaretki Aunukseen 1919. Otava, 1997. ISBN 951-1-14850-8
- Jukka Nevakivi: Muurmannin legioona: suomalaiset ja liittoutuneiden interventio Pohjois-Venäjälle 1918–1919. Tammi, 1970.
- Pekka Nevalainen: Rautaa Inkerin rajoilla. Suomen historiallinen seura, 1996.
- Armas Eskola: Pojat Vienan saloilla. Karisto, 1971.
- Vilho Helanen: Suomalaiset viron vapaussodassa. Kirja, 1921.
- Hans Kalm: Pohjan poikain retki. WSOY, 1921.
- Eero Kuussaari: Heimosodat 1918–1922 – I taistelu Petsamosta. Suomen Heimosoturien Liitto, 1939.
- Iiris Heino: Hinnalla hengen ja veren. Suomalaisten vapaaehtoisten sotasurmat Virossa vuonna 1919. Helsingin yliopisto, 2000. ISBN 951-45-9379-0
- Aapo Roselius: Heimoaatteen nuoret uhrit. Suomalaisten sotilasretkikuntien henkilötappiot Itä-Karjalassa ja Petsamossa 1918–22.. Helsingin yliopisto, 2002. ISBN 952-10-0854-7
- Mirko Harjula: Suomalaiset Venäjän sisällissodassa 1917–1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-742-7
- Mirko Harjula: Venäjän Karjala ja Muurmanni 1914–1922. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-916-6
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Suomalaiset ensimmäisessä maailmansodassa (Arkistoitu – Internet Archive)
| ||||||||||||||||||||||||||||||